Urheilu ja liikunta pt. I

Sota on ohi, uusi vuosi lähestyy ja iloisemmat aiheet täyttävät ainakin tovin meikäläisen palstatilaa. Ajattelin julkaista pidennettynä (ja paranneltuna) versiona kirjoittamani artikkelin Minervan Pöllöön (filosofian ainejärjestön lehti) joskus 2014 keväällä.  Ajatus tästä aiheesta syntyi oikeastaan jo muutamaa vuotta aiemmin. Marraskuisena pimeänä iltapäivänä vuonna 2012 olin kuuntelemassa tylsähköä luentoa ja mietin, että mikä saa minut – urheiluhullun since vaippaikä – opiskelemaan filosofiaa. Aloin sitten samalla hahmottelemaan paperille ajatuksia siitä, mikä urheilua ja filosofiaa yhdistää. Siitä se ajatus sitten lähti. Kuten jokaisen intuitio sanoo, filosofia ja urheilu näyttävät jotakuinkin toistensa vastakohdilta. Urheiluhan on fyysistä aktiviteettia puhtaimmillaan tarkoituksena saada omasta kehostaan kaikki irti, ns. best performance ever. Filosofia taas pelkkää mielen ja kielen työskentelyä. Seuraavien viikkojen (tai kuukausien) aikana tarkoitukseni on tuoda näiden kahden yhdistäviä tekijöitä.

Se siitä briiffauksesta. Ensimmäisillä kerroilla ajattelin ihan selventää vähän liikunnan ja urheilun käsitteellistä eroa. Tämä tekemäni erottelu ei ole mikään lopullinen totuus ja joku nero puritanisti keksii varmaankin jotakin päällekkäisyyksiä esittämieni määritelmien välillä. Onneksi olkoon jo näin etukäteen hänelle!

Urheilun ja liikunnan erot

Urheilu ei ole käsitteenä kovinkaan yksiselitteinen. Koska minä valmistuneena ”käytännöllisenä filosofina” koen välttämättömän tarpeen käsitteen määrittelyä kohtaan, on tehtäväni näin aluksi selventää urheilun ja liikunnan eroa. Urheilun määrittelemisessä tukeudun tällä kertaa Jan Boxillin ja Steven Connorin käyttämiin määritelmiin. Urheilulajina käytän esimerkkieni valossa tietenkin jalkapalloa, koska FC KTP nousi Veikkausliigaan kaudeksi 2015!

 1. Urheilua harrastetaan sen itsensä takia – liikuntaa ei

Boxillin ja Connorin mukaan urheilu on itsessään hyvää. Itsessään hyvällä he tarkoittavat sitä, että urheilua harrastetaan vain ja ainoastaan sen itsensä takia. Esimerkiksi, jos etsin käsiini kaappini pohjalta vanhat kunnon Copa Mundialit (huom! Litti pelasi koko uransa näillä) ja Ranskan MM-kisojen 1998 virallisen ottelupallon (Adidas Tricoloren) suunnitelmissani mennä Keskarille vetelemään. Tällöin menen Keskarille verestelemään vanhoja futismuistojani futiksesta itsensä saamani nautinnon tähden. Tarkoituksenani ei ole siis kohentaa omaa kuntoani tai kehittää tekniikkaani, eikä myöskään tehdä futistaidoillani vaikutusta rakkaaseen kihlattuuni. Ainoa asia, mitä haen ja saan Keskarilla Tricoloren kanssa, on nautintoa jalkapallon tähden.

Tässä kohdin jo joku voisikin argumentoida minua vastaan ja väittää:

jätkä! Sinähän itse sanoit saavasi jalkapallosta nautintoa. Eikö tässä tapauksessa nautinto ole itsessään hyvää? Siinä tapauksessahan jalkapallo on pelkästään välineellinen hyvä tuon nautinnon saavuttamiseen! Etkö tajua, että olet juuri joutunut klassiseen dilemmaan, joka on jo Aristoteleesta asti aiheuttanut harmaita hiuksia filosofeille! Miten osaat vastata tähän vastaväitteeseen?

Vastaan kaikkia filosofisen logiikan lakeja ja argumentaatioteorioita soveltaen toteamalla kyseiselle herralle/rouvalle: ”et hei viittis”.

Liikunta on myöskin fyysistä aktiviteettia, mutta sitä ei tarvitse tehdä sen itsensä takia. Esimerkiksi lenkkeily on yleensä vain välineellisesti arvokasta sitä harrastavalle henkilölle. Lenkkeilijä käy lenkeillä pitääkseen kuntoa yllä tai hänellä saattaa olla tavoitteena ”kesäkuntoon 2015”. Monissa tapauksissa lenkkeilijäkin saattaa kuitenkin käydä lenkillä sen itsensä tähden. Uskon jokaisen olevan kanssani samaa mieltä siinä, ettei lenkkeily ole välineellinen keino jotakin tiettyä päämäärää varten. Tiedän monen lenkkeilijän saavan nautintoa lenkkeilystä ilman, että heillä on taka-ajatuksenaan kohottaa kuntoaan tai pudottaa painoaan. Kunnon kohentaminen ja laihtuminen saattavat toki olla ns. by-products, muttei kuitenkaan intrinsic good.

Tämä ensimmäinen erottelu ei siis vielä riitä tekemään selkeää eroa urheilun ja liikunnan välille, koska tämä erottelu jättää liikaa overlapseja käsitteiden välille. Tämän takia meidän onkin jatkettava eroavaisuuksien etsimistä ja siirryttävä kohtaan kaksi. Tämä tapahtuu kuitenkin vasta seuraavassa postauksessa ensi vuoden puolella. Ei muuta, moikka!

Oikeutetun sodan teoria V - Jus post bellun

Tiedän, hengähdystaukoni oli pitkähkö. Reilut seitsemän kuukautta. Syynä oli yksinkertaisesti se, että olin keksinyt parempaakin tekemistä: töitä, kovaa treeniä ja gradun tekoa vain muutaman mainitakseni. Nyt olen kuitenkin palannut ja löytänyt uuden inspiraation kirjoittamiseen. Inspiraatio johtuu tosin ainakin osittain siitä, että työt loppuivat torstaina, ranteen kipeytyminen estää kunnon treenaamisen ja gradun sain valmiiksi muutama viikko sitten.

Tämä postaus jatkaa viimeisellä silauksella rankasta aiheesta – oikeutetun sodan teoriasta. Olen päässyt oikeutetun sodan arvioinnissa viimeiseen vaiheeseen eli siihen, miten sota on oikeutettua lopettaa. Tätä kutsutaan latinaksi jus post bellumiksi. Useiden oikeutetun sodan teoreetikkojen mukaan valtion ei ole oikeutettua ryhtyä sotaan, jos heillä ei ole selvää suunnitelmaa siitä, miten ja milloin sota lopetetaan. Vaikka sotaa käyvällä valtiolla olisikin oikeutettu syy (jus ad bellum) ja se sotisi jus in bellon sääntöjä kunnioittaen, sen väite taistella oikeutetussa sodassa voi heikentyä huomattavasti, jos se ei tarjoa vastapuolelle realistisia mahdollisuuksia antautua. Realistisilla mahdollisuuksilla tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että antautuva valtio pystyy takaamaan kansalaisilleen perustarpeet myös sodan jälkeisenä aikana.

Oikeutetun sodan teoreetikko Brian Orend epäilee, että jus post bellumin normisto on syntynyt antiikin brutaaliuden seurauksena, jossa sodan voittanut osapuoli orjuutti tai tappoi hävinneet vihollisensa. Orendin mukaan just post bellum on loogisesti riippuvainen jus ad bellumiin: epäoikeutettua sotaa taisteleva osapuoli ei voi lopettaa sotaa oikeutetusti. Hän argumentoi myös, etteivät taloudelliset sanktiot saa koskaan olla liian suuret hävinneelle osapuolelle, koska ne vaikuttavat negatiivisesti siviileiden elämään. Ajatuksen takana on se, etteivät taisteluihin osallistumattomat ole ikinä moraalisesti vastuussa sodasta ja sen seurauksista. Tästä syystä heitä ei ole ikinä oikeutettua rangaista. Hän jatkaa, että jus post bellumissa on rangaistava niitä, jotka ovat moraalisesti syyllisiä sotaan (sotilaat, upseerit, ylin johto jne.). Näille syyllisille on kuitenkin tarjottava julkinen ja reilu oikeudenkäynti kansainvälisessä sotatuomioistuimessa. Tähän väitteeseen hän antaa perusteeksi kolme syytä:

(i) pelottelu: epäoikeutettujen johtajien oikeudenkäynti ja rankaiseminen pelottelee niitä, jotka suunnittelevat hyökkäystä tulevaisuudessa.

                      (ii) parannus: rankaiseminen voi parantaa epäoikeutetun 

                      osapuolen johtajat.

(iii) viimeisenä ja tärkeimpänä syynä on oikeudenmukaisuus: intuitiomme vaatii, että rankaisemme niitä, jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä toisille.

Jus post bellumin näkemykset jakaantuvat yleensä kahteen eri ”koulukuntaan”. Nämä koulukunnat on nimetty erittäin ”kekseliäästi” minimalisteihin ja maksimalisteihin. Minimalistit näkevät jus post bellumin säännöt eräänlaisina ”lupina” (permissions), joka kertovat sodan voittajille sen, mitä he ovat sallittuja tekemään voittaessaan sodan. Yleensä näitä lupia ovat menetettyjen maiden palauttaminen ja hyökkääjän rankaiseminen. Minimalistit kieltävät esimerkiksi kolonisaation ja hävinneen osapuolen orjuuttamisen. Maksimalistit näkevät säännöt pikemminkin velvoitteina (obligations) kuin lupina. Maksimalistien mukaan ei ole tärkeää huolehtia siitä, että valtiot tekisivät liikaa voittaessaan sodan. Ei, valtiot tekevät liian vähän sodan voitettuaan, koska ne jättävät yleensä jälkeensä sekasortoisen häviäjän, joka ei pysty enää tyydyttämään edes kansalaistensa perustarpeita. Maksimalistien mukaan voittaneella valtiolla on velvollisuus auttaa epäoikeutettua valtiota, jotta rivikansalaiset pystyisivät jatkamaan elämäänsä kyseisessä valtiossa.

Tämä riittää oikeutetusta sodasta. Ensi kerralla siirryn ihan muihin aiheisiin. Ehkä urheiluun, ehkä en. Todennäköisesti kuitenkin urheiluun, koska se on sydäntä lähellä. En kuitenkaan jaa treenivinkkejä tms., vaan keskityn minulle mielenkiintoisempiin aiheisiin.

Oikeutetun sodan teoria IV - Jus in bello

Noniin olemme päässeet sodan julistamisesta (jus ad bellum) itse sodassa toimimiseen eli jus in belloon. Tämän arviointikriteerin tarkoituksena on estää sotilaita toimimasta ilman minkäänlaisia moraalisia rajoituksia. Oikeutetun sodan teoreetikkojen mukaan nämä rajoitukset voidaan jakaa kolmeen eri vaatimukseen.

Ensimmäinen vaatimus on, että sodassa on pystyttävä erottelemaan ne, joita kohtaan saa legitiimisti hyökätä niistä, joita kohtaan ei saa legitiimisti hyökätä. Erottelun vaatimuksen mukaan on väärin tarkoituksenmukaisesti hyökätä taisteluihin osallistumattomia kohtaan sodassa, koska he ovat syyttömiä sodassa tapahtuviin kauheuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että he eivät ole millään lailla osallisena sotaan; he eivät taistele itse sodassa eivätkä ole olleet aiheuttamassakaan sitä, joten heitä kohtaan on aina moraalisesti väärin hyökätä. Erottelun vaatimus sallii tarkoituksenmukaisen hyökkäyksen vain niitä kohtaan, jotka joko osallistuvat taisteluihin tai aiheuttavat potentiaalisen uhan olemalla esimerkiksi sotilaan asussa ase kädessä sotatantereella.

Toinen vaatimus on, että sodassa tapahtuvien tekojen tulee suhteellisia sen aiheuttamiin vahinkoihin nähden. Jos on olemassa kaksi erilaista, mutta yhtä tehokasta taktiikkaa täysin samaan sodan lopputulokseen (esim. sodan lopettaminen), on taktiikoista valittava vähemmän tuhoisa. Otetaan esimerkkinä, että A:lla on kaksi vaihtoehtoa käydä sotaa B:tä vastaan. Ensimmäisessä vaihtoehdossa hyökättäisiin B:n pääkaupunkiin pommi-iskuin. Iskut tappavat sotilaiden lisäksi myös siviilejä ja tuhoavat infrastruktuuria. Toisessa vaihtoehdossa hyökättäisiin pelkästään B:n sotilastukikohtiin, jotka sijaitsevat kaukana siviiliväestöstä ja muusta asutuksesta. Suhteellisuuden vaatimuksen mukaan A:n olisi valittava jälkimmäinen vaihtoehto.

Kolmas vaatimus on, että sodassa tulee käyttää niin vähän voimakeinoja kuin mahdollista. Tämän vaatimuksen tarkoitus on rajoittaa sotilaita tappamasta toisiaan. Erottelun ja suhteellisuuden vaatimukset keskittyivät siihen, että sodassa on oikeutettua tappaa tarkoituksenmukaisesti vain ja ainoastaan taistelijoita. Vähäisen voimankäytön vaatimus keskittyy siihen, etteivät taistelijat ole oikeutettuja tappamaan toisiaan edes sotatantereella, jos he pystyvät saavuttamaan saman lopputuloksen vähemmällä voimankäytöllä. Esimerkiksi taistelija 1:llä on kaksi vaihtoehtoa saada taistelija 2 pois pelistä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi 2:n tappaminen. Toinen vaihtoehto olisi taas 2:n vangitseminen siten, että 1 murtaisi samalla 2:n jalan. Näistä kahdesta vaihtoehdosta olisi tämän vaatimuksen mukaan valittava jälkimmäinen, koska siinä käytetään ”vähemmän voimaa” kuin ensimmäisessä vaihtoehdossa.

Tämä tällä kertaa. Ensi viikolla vielä lyhyesti jus post bellumista (miten sodan loputtua on oikeutettua toimia) ja sen jälkeen siirrytään sodasta johonkin vähemmän masentaviin aiheisiin. Peace!

Oikeutetun sodan teoria osa III - Jus ad bellum pt. II

Viime kerralla oli aiheena jus ad bellumin (milloin on oikeutettua turvautua sotaan) ehkä tärkein kriteeri eli oikeutettu syy. Lyhykäisyydessään se tarkoittaa sitä, että sodalla tulee olla tarpeeksi painavat perusteet, jotta sillä voidaan oikeuttaa ihmisten tappaminen. Tänään on vuorossa lyhyesti muut arviointikriteerit.

Ensiksikin sodan oletettujen hyvien ja pahojen vaikutusten tulee olla suhteellisia. Suhteellisuuden tarkoittaa, että sodan relevanttien hyvien seurausten tulee ylittää sodan relevantit pahat seuraukset. Esimerkiksi jos tuleva sota olisi taistelua pienestä ja merkityksettömästä saaresta, olisi epäsuhteellista ryhtyä sotaan, jos mahdollisina seurauksina olisi joutua tuhoisan hyökkäyksen kohteeksi. Suhteellisuus käsittelee pelkästään sellaisia hyviä seurauksia, jotka voimme suurella todennäköisyydellä olettaa tapahtuvaksi. Mahdollisia hyviä seurauksia on siis punnittava etukäteen mahdollisia pahoja seurauksia vastaan. Suhteellisuuteen liittyy ainakin kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäinen on episteeminen eli tiedollinen ongelma: miten laskemme sen, onko sota suhteellinen vai ei? Toinen ongelma on, että kuinka mittaamme hyvien ja huonojen vaikutusten suhteen ennakkoon sodassa? Yksilöiden välisessä itsepuolustustilanteessa tämä on yleensä helpompaa: kun Matti on aikeissa käyttää itsepuolustusta Teppoa kohtaan, on Matin helpompaa laskea ja punnita hyvien ja pahojen vaikutusten suhdetta.

Toiseksi, oikean auktoriteetin on julistettava sota. Oikealla auktoriteetilla tarkoitetaan henkilöä, joka on valtuutettu julistamaan sota. Suomessa oikean auktoriteetin roolissa on esimerkiksi Suomen tasavallan presidentti. Jenkeissä taas Obama tai kongressi. Tämä saattaa kuulostaa vanhahtavalta kriteeriltä, joka on peräisin keskiajalta – niin se itse asiassa onkin. Nykyään on käyty jonkin verran keskustelua siitä, onko tällä enää mitään merkitystä sodan oikeutuksen arvioinnissa. Mene ja tiedä.

Kolmanneksi, sodalla tulee olla kohtuullinen toivo onnistumisesta. Tämän kriteerin mukaan jos valtioon tunkeudutaan sellaisella voimalla, mitä on mahdotonta vastustaa, niin olisi parempaa luovuttaa kuin taistella ja kuolla. Kriteeri ei siis missään nimessä väitä, että vain sellaiset sodat olisivat oikeutettuja, jotka ovat varmasti voitettavissa – sodalla tulisi olla edes jonkinlainen toivo onnistumisesta. Tämä(kin) kriteeri kuulostaa varsin oudolta ja vieroksuttavalta. Tämä onkin ehkä peräisin siitä, että nämä edellä mainitut ”oikeat auktoriteetit” määräävät joukkonsa taistelemaan sodassa, mutta eivät kuitenkaan itse osallistu fyysiseen taisteluun millään lailla, paitsi seuraamalla sivusta. Jos valtiolla ei ole mitään mahdollisuutta onnistua sodassa (vaikka se olisikin muuten oikeutettu), niin näillä oikeilla auktoriteeteilla ei ole moraalista oikeutta lähettää sotilaitaan sinne tapettaviksi.

Viimeiseksi, sodan tulee olla viimeinen vaihtoehto. Viimeinen vaihtoehto pitää sisällään, että sota voi olla oikeutettu vain silloin kun kaikki muut keinot on todettu hyödyttömiksi (esim. diplomaattinen painostus, neuvottelut ja taloudelliset sanktiot). Tämän kriteerin tarkoitus on estää sotimista ja tarpeetonta tappamista, jos rauhanomaiset keinot ovat käytettävissä.

Oikeutetun sodan teoria osa II - Jus ad bellum pt. I

On aika siirtyä viime viikon lyhykäisestä oikeutetun sodan teorian pienestä johdannosta itse asiaan, eli ensimmäiseen sodan oikeutuksen arviointiin, jus ad bellumiin. Sotahan on tietysti käsitteenä melko sekasikiö: puhutaan ”kylmästä sodasta”, ”jengisodista” ja ties mistä.  Sekaannusten välttämiseksi tarkoitan sodalla tästä eteenpäin kahden tai useamman valtion välistä taistelua, jossa käytetään väkivaltaa ja tapetaan ihmisiä. Jus ad bellumin tehtävä on siis estää valtioita ryhtymästä sotaan ilman tarpeeksi merkittäviä moraalisia perusteita. Jus ad bellumin kriteereiksi on oikeutetun sodan teoreetikkojen keskuudessa yleisesti hyväksytty viisi tai kuusi (teoreetikosta riippuen) erilaista ehtoa määrittelemään oikeutuksen turvautua sotaan. Esittelen tällä kerralla kuitenkin vain niistä tärkeimmän eli ”oikeutetun syyn” (just cause).

Oikeutettu syy – jus ad bellumin arviointikriteereistä tärkein

Oikeutetulla sodalla tulee aina olla oikeutettu syy. Ilman oikeutettua syytä sota on välttämättä epäoikeutettu eli sitä on moraalisesti väärin käydä. Oikeutetulla syyllä tarkoitetaan sitä, että sodalla tulee olla tarpeeksi painavat perusteet, jotta sillä voidaan oikeuttaa vastapuolen taistelijoiden tarkoituksenmukainen tappaminen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sodasta tulisi koitua mahdollisimman hyvät seuraukset jotta sitä voitaisiin pitää moraalisesti oikeutettuna (ensi kerralla suhteellisuuden vaatimuksesta, joka kulkee oikeutetun syyn kanssa käsi kädessä). Tähän on selityksenä viime kerralla mainitsemani seikka, että oikeutetun sodan teoria johtaa oikeuden valtion kansalliseen puolustukseen yksilön itsepuolustusoikeuksista. Oikeutettu syy on siis terveenjärjen mukainen: et olisi moraalisesti oikeutettu tappamaan yhtä henkilöä, jotta voisit antaa rahaa kahdelle muulle henkilölle.

Puolustussota hyökkäystä vastaan

Hyvänä esimerkkinä oikeutetusta syystä edellä mainittu on puolustussota epäoikeutetusti hyökkäävää valtiota vastaan. Tarkoitan epäoikeutetulla hyökkääjällä valtiota, jolla ei ole mitään niin vahvoja moraalisia perusteita hyökätä toiseen valtioon, että sillä voitaisiin oikeuttaa tappaminen. Otetaan esimerkkinä vaikka Talvisota vuonna 1939. Suomella oli oikeutettu syy ryhtyä puolustussotaan Neuvostoliittoa vastaan ja tästä syystä Suomi kävi oikeutettua sotaa. Neuvostoliitolla ei ollut oikeutettua syytä hyökätä Suomeen eli se kävi epäoikeutettua sotaa. Vaikka Neuvostoliitto pelkäsi Saksan hyökkäystä ja oletti, että Suomesta käsin sillä olisi paremmat mahdollisuudet turvata omia kansalaisiin, niin tämä ei riitä alkuunkaan. Jokainen lukion käynyt varmaan muistaa Immanuel Kantin maksimin, jossa käsketään kohtelemaan toista aina päämääränä sinänsä, eikä koskaan pelkästään välineenä mihinkään päämäärään. Tällä tavoin Neuvostoliitto pyrki juuri tekemään: kohtelemaan Suomen välineenä saavuttamaan päämääränsä, eli voiton Saksasta. Njet, sanoo moraali tälle tempulle!

Humanitaarinen interventio

On huomautettava, etteivät esimerkiksi myöskään taloudelliset perusteet tai Putinin ”turvaamme venäläisten selustan Krimillä ja siksi valtaamme sen” riitä muodostamaan oikeutettua syytä. Tämä Putinin esimerkki on todellinen karikatyyri humanitaarisesta interventiosta, joka on myös yleisesti hyväksytty oikeutetuksi syyksi. Humanitaarisella interventiolla tarkoitetaan yleensä valtion A sotilaallista interventiota valtioon B tarkoituksenaan suojella B:n vähemmistöä Y (esim. etninen tai uskonnollinen) heidän ihmisoikeuksiensa loukkaamiselta valtion B:n hallituksen tai enemmistön toimesta. Yleisesti on hyväksytty, että kun ihmisoikeuksien loukkaaminen menee kansanmurhaksi asti (esim. Ruandan kansanmurha 1994), niin humanitaarinen interventio katsotaan moraalisesti sallituksi tai jopa moraaliseksi velvoitteeksi. Pari ehtoa liittyy kuitenkin humanitaariseen interventioon. Ensiksikin, sen katsotaan olevan moraalisesti sallittua vain silloin, jos rauhanomaiset keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Toiseksi, sorretun kansanryhmän pitää ”toivottaa tervetulleeksi” intervention tekijät -  jos ”ei tartte auttaa”, niin interventio ei ole siinä tapauksessa moraalisesti sallittua. Kolmanneksi, kun sotilaallinen interventio on onnistuneesti suoritettu, ei sinne jäädä oleskelemaan ja vallata sitä itselleen (huom. Putin!).

Humanitaariseen interventioon liittyy kuitenkin yksi suuri kysymys: kumpaa meidän on kunnioitettava enemmän, valtion oikeutta alueelliseen yhtenäisyyteen ja poliittiseen suvereniteettiin vai valtion kansalaisten ihmisoikeuksia? Kuitenkin valtion yhdeksi tehtäväksi nähdään juuri kansalaisten ja ihmisoikeuksien turvaaminen, niin eikö valtio itsessään epäonnistu täyttämään omaa tehtäväänsä? Eikö tässä tilanteessa toinen valtio saisi turvata näiden sorrettujen kansalaisten oikeutta elämään ja vapauteen?

Oikeutetun sodan teoria osa I - Johdatusta sodan moraaliteoriaan

”War therefore is an act of violence intended to compel our opponent to fulfil our will” – Kenraali Carl Von Clausewitz

Sota itsessään kuulostaa aina joltakin sellaiselta, mitä ei ikinä toivoisi kenenkään joutuvan kokea. Sodan keinoina on fyysisen voimankäytön ja väkivallan vieminen äärimmilleen tappamalla, loukkaamalla tai tekemällä rammoiksi vihollispuolen ihmisiä vain siitä syystä, että sotaa käyvä ihmisjoukko (valtio, kansakunta jne.) voisi saavuttaa omat poliittiset päämääränsä näiden sodan keinojen avulla. Ihmisille koituvan fyysisen vahingon lisäksi sota myös tuhoaa yleensä sodan kohteeksi joutuvan ihmisjoukon infastruktuuria. Lisäksi se aiheuttaa sekasortoa ja henkisiä traumoja sekä taistelijoille/sotilaille että siviiliväestölle molemmin puolin.

Onko mitään järkeä puhua siitä, että sodassa voisi olla moraalia ja että siellä voi toimia oikeutetusti, vaikka sotaan itsessään kuuluukin olennaisena osana ihmisten tappaminen? Entä onko meillä sitten moraalisia rajoituksia niihin keinoihin, mitä käytämme sodassa? Oikeutetun sodan teoreetikot vastaavat kuorossa yhteen ääneen ”kyllä!”. Ensinäkemältä termi ’oikeutettu sota’ saattaa aiheuttaa lukijassa pahoinvoinnin sekaisia tunteita: miten ihmisten tappaminen tai henkinen vahingoittaminen voisi olla ikinä oikeutettua? Emmehän käyttäisi ikinä sellaisia termejäkään kuin ’oikeutettu raiskaus’ tai ’oikeutettu silpominen’ vain muutama tälläinen ”paradoksaalihko” termi mainitakseni.

Oikeutetun sodan teoria – Realismin ja pasifismin välimaastossa

Oikeutetun sodan teoria juontaa juurensa antiikkiin, jossa muun muassa Platon, Aristoteles ja Cicero hahmottelivat ensimmäisiä moraalisia rajoituksia sodankäynnille. Kannatusta sodan keskeisenä moraaliteoriana se sai kuitenkin vasta Kristillisten ajattelijoiden, etenkin Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen, myötä. Oikeutetun sodan teoriaa voidaan pitää kahden ääripään, realismin ja pasifismin välimuotona. 

Realistien mukaan moraalisesta harkinnasta ei ole mitään hyötyä sodassa. He argumentoivat, että jokaisen ihmisen vietti itsesäilytykseen ajaa kaikkien moraalisten vaatimusten ja arviointien edell sotatantereella. Esimerkiksi Thomas Hobbes edusti tätä näkökulmaa argumentoiden Leviathianissa, että sodassa vallitsee moraalin sijasta force and fraud. Realistien mukaan kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja valtion on tehtävä se, mitä heidän ikinä tarvitseekaan tehdä voittaakseen sodan.

Pasifistit taas argumentoivat, että sota on aina väärin. Piste. Pasifistit mukaan jokaisella ihmisellä on vahva moraalinen uskomus siitä, että esimerkiksi tappaminen ja väkivallan teko toista ihmistä kohtaan on sodassa väärin, koska ihmistä käytetään välineenä jotakin tiettyä poliittista päämäärää silmälläpitäen. Tähän tyyliin argumentoi myös ehkä yksi tunnetuimmista pasifismin edustajista filosofian historiassa: Immanuel Kant teoksessaan Ikuiseen Rauhaan. Pasifistit argumentoivat, ettei meidän tule hyväksyä sodassa tapahtuvaa tappamista, koska pidämme sitä muutenkin moraalisesti paheksuttavana: emmehän normaalissa elämässäkään siedä uutisia esimerkiksi jossakin päin Suomea tapahtuneista henkirikoksista. Pasifistit siis argumentoivat, että sodalle on mahdotonta löytää oikeutusta, koska sitä ei voida ikinä pitää moraalisesti sallittuna.

Pohjana yksilön moraalinen oikeus itsepuolustukseen

Mitkä seikat voivat sitten tehdä sodasta moraalisesti oikeutetun? Uskallan väittää useimpien meistä hyväksyvän väitteen, että meillä on moraalinen oikeus puolustaa itseämme ja ystäväämme sellaista hyökkääjää vastaan, joka uhkaa meidän fyysistä koskemattomuuttamme. Jos esimerkiksi kävelen kadulle ystäväni kanssa ja kimppuumme hyökkää tuntematon ihminen veistä huitoen, on minulla meidän arki-intuitiomme mukaan oikeus puolustaa itseäni ja ystävääni turvautumalla tarvittaviin voimakeinoihin. Pahimmassa tapauksessa voisin joutua henkeni uhalla tappamaan kimppuumme käyneen hyökkääjän.

Oikeutetun sodan teoria johtaa oikeutuksen sodassa tappamiselle juuri näistä samaisista yksilön itsepuolustusoikeuksista: jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa itseään uhkaavaa ja epäoikeutettua hyökkääjää vastaan. Tässä tapauksessa vaan itseään puolustava ihmisryhmä on laajemmassa mittakaavassa, kuin minä ja ystäväni kadulla. Se, mitä epäoikeutetulla hyökkäyksellä tarkoitetaan selviää (toivottavasti)  tarkemmin seuraavien viikkojen aikana.

Tarkoituksena rajoittaa sodassa tapahtuvia kauheuksia

Vaikka oikeutetun sodan teoria hyväksyykin vihollisen vahingoittamisen ja tappamisen sodassa, se pyrkii silti sodan moraaliteoriana rajoittamaan sellaisia sodassa tapahtuvia asioita, jotka kansainvälinen laki hyväksyy: sen tarkoitus on pyrkiä estämään valtioita sotimasta ilman vakavia moraalisia perusteita. Sen voidaan katsoa sisältävän ainakin kolme pääperiaatetta, joista ensimmäinen on, että sota voi olla moraalisesti oikeutettu. Toinen periaate on, että sodassa on olemassa samankaltaisia moraalisääntöjä, kuin jokapäiväisessä arkielämässä. Yksi tällaisesta moraalisäännöstä on esimerkiksi se, että syyttömien ihmisten intentionaalista tappamista pidetään aina moraalisesti vääränä (tosin ’syytön’ voi vaihdella paljon itse teorian sisällä). Kolmas periaate pitää sisällään, että on olemassa kuitenkin moraalisia rajoituksia siinä, millä perusteilla sodan voi julistaa. Nämä rajoitukset jaetaan yleensä kahteen osaan: jus ad bellumiin (milloin on oikeutettua turvautua sotaan) ja jus in belloon (miten on oikeutettua toimia sodassa). Tämän lisäksi nykyään oikeutetun sodan teoreetikot ovat kiinnittäneet laajenevassa määrin huomiota jus post bellumiin eli niihin sääntöihin ja normeihin, joilla sota lopulta lopetetaan reilusti.

Tämä riittää tältä kerralta. Ensi viikolla jatketaan jus ad bellumilla eli oikeutetun sodan teoreetikkojen esittämillä perusteilla sen puolesta, milloin sotaan on moraalinen oikeutus turvautua. Tällaisia jus ad bellumin perusteita on mm. se, että sodalla tulee olla oikeutettu syy ja oikea intentio. Näistä kuitenkin lisää ensi viikolla. Siihen asti asiasta kiinnostuneet voivat tutustua esimerkiksi Helen Frowen teokseen The Ethics of War and Peace: An Introduction (Routledge, 2011) tai Brian Orendin teokseen The Morality of War (Broadview Press, 2006).

Onko filosofeista mitään hyötyä nyky-yhteiskunnassa osa II

Joku voisi väittää, että viimekertainen sanallisen arkkuni avaaminen jätti hiukan parantamisen varaa niissä perusteissa, miksi filosofeista olisi hyötyä yhteiskunnassamme. Tyydyinhän esittämään vain asioita, joita olen itse kokenut saavani filosofian opiskelusta. Hyväksyn tämän ja koen velvollisuudekseni yrittää perustella pääaineeni hyödyllisyyttä hieman vakuuttavammin. Tästä syystä nostankin esiin villinkortin eli Jenkeissä 1990-luvulla oikeudessa puidun tapauksen (Evans vs. Romer). Tämän ”Coloradon tapauksen” tarkempi esittely löytyy Juha Sihvolan artikkelista Antiikin vaikutus maailmankuvaan (2003) (löytyy netistä googlaamalla) ja teoksesta Maailmankansalaisen Uskonto (Otava, 2011), joihin tämä kirjoituskin osaltaan pohjaa ja kumartaa.

Coloradon tapaus oli siis laki, jonka mukaan homoseksuaalinen ei ollut riittävä peruste itsessään myöntämään erillistä suojaa syrjintää vastaan. Se ei siis voinut saada enää lain takaamaa vähemmistöasemaa. Sihvolan mukaan ”osavaltion suurimmissa kaupungeissa (..) seksuaalisille vähemmistöille oli aikaisemmin säädetty vahva syrjinnän vastainen suoja ja näiden säädösten tuella kaupunkeihin olikin muodostunut vahvat homo- ja lesboyhteisöt.”

Argumenttini kannalta kiinnostavaa ei ole niinkään Coloradon tapauksen laillinen puoli, vaan se, mitä ja keitä olivat oikeudessa asiaansa ajavat avaintodistajat. Tapauksesta teki mielenkiintoisen se, että siitä muodostui oikeudessa filosofien ottelu: Coloradon homovastaisen lain puolesta puhumisen äänitorviksi ruumiillistui katolilaiset filosofit ja lainoppineet John Finnis ja Robert P. George. Lain vastustajien äänitorveksi taas usein Suomessakin vieraillut Martha Nussbaum, joka tällä hetkellä toimii Chicagon yliopiston oikeustieteiden ja etiikan professorina. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä Randall Baldwin Clarkin artikkelin Platonic Love in a Colorado Courtroom: Martha Nussbaum, John Finnis, and Plato's Laws in Evans v. Romer (2002), joka käsittelee laajasti osapuolten esittämiä filosofisia argumentteja ja itse oikeudenkäynnin tapahtumia.

Finnis on siis roomalaiskatolinen sen konservatiivisimmassa muodossa. Finnis ei täten kieltänyt oikeudessa pelkästään homoseksuaalisia suhteita, vaan kaiken sellaisen seksuaaliseen toimintaan liittyvän (masturbaatiota myöten), minkä lopullisena päämääränä ei ollut perheen lisäys miehen ja naisen välisessä avioliitossa. 

USA:n perustuslaissa ei saa kuitenkaan vedota uskonnollisiin näkemyksiin, vaikka lähes jokainen Yhdysvaltojen presidentti on vedonnut virkaanastujaispuheessaan Jumalaan (mm. Carter, Bush 1 ja 2, Clinton, Reagan jne). Esimerkiksi Clinton lausui näin toisessa virkaanastujaispuheessaan:

”May God strengthen our hands for the good work ahead, and always, always bless our America.”

Tästä syystä Finnis vetosikin ”luonnolliseen moraalitajuun” väittäen, (Sihvolan mukaan) että ”jokainen järkevä ihminen hyväksyy hänen argumenttinsa ainakin homoseksuaalisuuden osalta” ja vetosi tämän jälkeen Platoniin ja Aristoteleehen hakeakseen oikeutusta heiltä homoseksuaalisuuden tuomitsemiseen väittäen, että jo antiikin filosofit pitivät homoseksuaalisutta tuomittavana ja häpeällisenä.

Tämä ei ollut kovin ehkä kovin järkevä veto Finnisiltä, koska mm. Platonin dialogien päähenkilö Sokrates osoittaa kiintymystä nuoriin poikiin (kts. esim. Pidot, jossa Sokrates tekee tuttavuutta Agathonin ja Alkibiadeen kanssa). Nussbaum vastasikin Finnisin argumenttiin muutamalla vasta-argumentilla: Nussbaum mm. argumentoi, että vaikka Platon ja Aristoteles olisivat ajatelleet tällä tavalla, ei se millään tavalla oikeuttaisi homoseksuaalisuuden tuomitsemiseen. Toiseksi, Nussbaumin mukaan Finnis on tulkinnut puutteellisen muinaiskreikan takia väärin antiikin filosofeja, sillä yksilöiden sukupuolella ei ollut väliä ihmisten välisissä suhteissa. Näiden kahden + monen muun perusteen (jotka eivät mahdu tähän juttuun) ansiosta Coloradon osavaltio hävisi kiistan korkeimmassa oikeudessa vuonna 1996 äänin 6-1, ja ”Coloradon laki peruutettiin”.

Jos joku on jaksanut lukea tätä pitkää ja tylsähköä kirjoitustani näin pitkälle, niin ehkä hän on vähän vakuuttuneempi siitä, että filosofeista tai filosofiaa pääaineenaan lukevat ”unelmoitsijat” eivät ole ihan hyödyttömiä tosi paikan tullen. Noh, ehkä joudun tässä vielä ajan myöten esittämään vakuuttavampia perustelujani väitteelleni filosofien hyödyllisyydestä. Kuitenkin ”icebreakerit” on tehty ja voimme jatkaa matkaa kohti uusia haasteita.

Onko filosofeista mitään hyötyä nyky-yhteiskunnassa?

"Mikäs sinusta sitten tulee valmistuttuasi, filosofiko?"

Moni filosofian opiskelija on todennäköisesti törmännyt tähän kysymykseen jossakin vaiheessa opintojansa. Kysymys on todennäköisesti esitetty tuttavan tai perheenjäsenen suusta jo siinä vaiheessa, kun filosofiasta kiinnostunut nuori on ilmoittanut pyrkivänsä yliopistoon opiskelemaan tätä tuhansia vuosia vanhaa "viisauden rakkautta". Ymmärrän täysin, että filosofian opiskeleminen saattaa särähtää äidin, isän tai sukulaisen korvaan samalta, kuin esimerkiksi astrologian tai egyptologian opiskeleminen (mitenkään näitä tietenkään väheksymättä).

Myönnän, että minulla oli myös tuo samainen kysymys mielessä opiskelujeni alussa ja se ponnahtaa yhä silloin tällöin esiin joissakin spesifeissä tilanteissa... Ainakin niissä, kun pitäisi työhakemuksessa yrittää perustella sitä, miksi filosofian opinnoista olisi hyötyä esimerkiksi viestinnän harjoittelijan tehtävissä (olen suorittanut pitkänä sivuaineena viestinnän opinnot). Mielessä saattaa vaivihkaa voimistua ajatus siitä, että  turvallisempi ratkaisu olisikin ehkä joko jatko-opinnot Helsingissä ja "filosofin ura" tai aineenopettajakoulutus?

"Tunne itsesi"

Ei, minusta ei todennäköisesti tule filosofia valmistuessani (toivottavasti) tämän vuoden joulukuussa. En myöskään ole suunnitellut uraa aineenopettajana, koska se ei kiinnosta minua. Mikä minusta sitten tulee isona ja mitä minä osaan käytännöllisen filosofian pääaineopiskelijana? Ensimmäiseen kysymykseen en voi vielä vastata, mutta toiseen kysymykseen olen saanut jo jonkinlaisen kuvan omista vahvuuksistani. Yleisiin taitoihin filosofian opiskelu on tuonut ainakin kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä: jokainen voi yrittää lukea esimerkiksi Wittgensteinia, Kantia tai Spinozaa ja verrata sitä esimerkiksi James Pattersonin romaaneihin. Näkisin myös, että filosofian opiskelijana olen oppinut oppimaan. Tarkoitan tällä sitä, että osaan poimia suuresta määrästä tietoa/aineistoa ne kaikkein tärkeimmät asiat ja tiivistää ne lyhyesti puheen tai esseen muotoon (= suurten asiakokonaisuuksien hallinta). Lisäksi filosofian opiskelu on tuonut minuille kriittisen ajattelun taitoja, joihin lasken ainakin "laatikon ulkopuolelta ajattelun" (thinking out of the box), kyvyn argumentaatioon ja itsestään selvyyksien epäilyyn + ongelmien analysointikyvyn ja niiden ratkaisun.

Tarkoituksenani on yrittää osoittaa teille tässä blogissa, Tarkkaavaiset Lukijat, kuinka filosofian opiskelulla on hyötyä nyky-yhteiskunnassamme. Alustava suunnitelmani  teemojen osalta on käsitellä blogissani ainakin   oikeutettua sotaa, väkivallan määritelmää, oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoisuutta, suvaitsevaisuutta, vapautta, ilmaisunvapautta, ihmisen moraalista statusta + muita eettisiä ja yhteiskunnallisia asioita. Jo edesmennyt analyyttisen koulukunnan filosofi Jay F. Rosenberg totesikin joskus mainiosti filosofian olevan "käsitteellistä insinööritaitoa" (conceptual engineering).

Lisäksi (i) uhraan ainakin yhden postauksen loogisiin virhepäätelmiin, joita poliitikot ja muut asiantuntijat viljelevät niin printtimedioissa kuin televisiossakin; (ii) käsittelen jossakin vaiheessa urheilun filosofiaa, koska urheilu on ollut lähellä sydäntäni pienestä pojasta lähtien.

"The unexamined life is not worth living" -Jay F. Rosenberg

Tervetuloa mukaan!