Oikeutetun sodan teoria osa I - Johdatusta sodan moraaliteoriaan

”War therefore is an act of violence intended to compel our opponent to fulfil our will” – Kenraali Carl Von Clausewitz

Sota itsessään kuulostaa aina joltakin sellaiselta, mitä ei ikinä toivoisi kenenkään joutuvan kokea. Sodan keinoina on fyysisen voimankäytön ja väkivallan vieminen äärimmilleen tappamalla, loukkaamalla tai tekemällä rammoiksi vihollispuolen ihmisiä vain siitä syystä, että sotaa käyvä ihmisjoukko (valtio, kansakunta jne.) voisi saavuttaa omat poliittiset päämääränsä näiden sodan keinojen avulla. Ihmisille koituvan fyysisen vahingon lisäksi sota myös tuhoaa yleensä sodan kohteeksi joutuvan ihmisjoukon infastruktuuria. Lisäksi se aiheuttaa sekasortoa ja henkisiä traumoja sekä taistelijoille/sotilaille että siviiliväestölle molemmin puolin.

Onko mitään järkeä puhua siitä, että sodassa voisi olla moraalia ja että siellä voi toimia oikeutetusti, vaikka sotaan itsessään kuuluukin olennaisena osana ihmisten tappaminen? Entä onko meillä sitten moraalisia rajoituksia niihin keinoihin, mitä käytämme sodassa? Oikeutetun sodan teoreetikot vastaavat kuorossa yhteen ääneen ”kyllä!”. Ensinäkemältä termi ’oikeutettu sota’ saattaa aiheuttaa lukijassa pahoinvoinnin sekaisia tunteita: miten ihmisten tappaminen tai henkinen vahingoittaminen voisi olla ikinä oikeutettua? Emmehän käyttäisi ikinä sellaisia termejäkään kuin ’oikeutettu raiskaus’ tai ’oikeutettu silpominen’ vain muutama tälläinen ”paradoksaalihko” termi mainitakseni.

Oikeutetun sodan teoria – Realismin ja pasifismin välimaastossa

Oikeutetun sodan teoria juontaa juurensa antiikkiin, jossa muun muassa Platon, Aristoteles ja Cicero hahmottelivat ensimmäisiä moraalisia rajoituksia sodankäynnille. Kannatusta sodan keskeisenä moraaliteoriana se sai kuitenkin vasta Kristillisten ajattelijoiden, etenkin Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen, myötä. Oikeutetun sodan teoriaa voidaan pitää kahden ääripään, realismin ja pasifismin välimuotona. 

Realistien mukaan moraalisesta harkinnasta ei ole mitään hyötyä sodassa. He argumentoivat, että jokaisen ihmisen vietti itsesäilytykseen ajaa kaikkien moraalisten vaatimusten ja arviointien edell sotatantereella. Esimerkiksi Thomas Hobbes edusti tätä näkökulmaa argumentoiden Leviathianissa, että sodassa vallitsee moraalin sijasta force and fraud. Realistien mukaan kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja valtion on tehtävä se, mitä heidän ikinä tarvitseekaan tehdä voittaakseen sodan.

Pasifistit taas argumentoivat, että sota on aina väärin. Piste. Pasifistit mukaan jokaisella ihmisellä on vahva moraalinen uskomus siitä, että esimerkiksi tappaminen ja väkivallan teko toista ihmistä kohtaan on sodassa väärin, koska ihmistä käytetään välineenä jotakin tiettyä poliittista päämäärää silmälläpitäen. Tähän tyyliin argumentoi myös ehkä yksi tunnetuimmista pasifismin edustajista filosofian historiassa: Immanuel Kant teoksessaan Ikuiseen Rauhaan. Pasifistit argumentoivat, ettei meidän tule hyväksyä sodassa tapahtuvaa tappamista, koska pidämme sitä muutenkin moraalisesti paheksuttavana: emmehän normaalissa elämässäkään siedä uutisia esimerkiksi jossakin päin Suomea tapahtuneista henkirikoksista. Pasifistit siis argumentoivat, että sodalle on mahdotonta löytää oikeutusta, koska sitä ei voida ikinä pitää moraalisesti sallittuna.

Pohjana yksilön moraalinen oikeus itsepuolustukseen

Mitkä seikat voivat sitten tehdä sodasta moraalisesti oikeutetun? Uskallan väittää useimpien meistä hyväksyvän väitteen, että meillä on moraalinen oikeus puolustaa itseämme ja ystäväämme sellaista hyökkääjää vastaan, joka uhkaa meidän fyysistä koskemattomuuttamme. Jos esimerkiksi kävelen kadulle ystäväni kanssa ja kimppuumme hyökkää tuntematon ihminen veistä huitoen, on minulla meidän arki-intuitiomme mukaan oikeus puolustaa itseäni ja ystävääni turvautumalla tarvittaviin voimakeinoihin. Pahimmassa tapauksessa voisin joutua henkeni uhalla tappamaan kimppuumme käyneen hyökkääjän.

Oikeutetun sodan teoria johtaa oikeutuksen sodassa tappamiselle juuri näistä samaisista yksilön itsepuolustusoikeuksista: jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa itseään uhkaavaa ja epäoikeutettua hyökkääjää vastaan. Tässä tapauksessa vaan itseään puolustava ihmisryhmä on laajemmassa mittakaavassa, kuin minä ja ystäväni kadulla. Se, mitä epäoikeutetulla hyökkäyksellä tarkoitetaan selviää (toivottavasti)  tarkemmin seuraavien viikkojen aikana.

Tarkoituksena rajoittaa sodassa tapahtuvia kauheuksia

Vaikka oikeutetun sodan teoria hyväksyykin vihollisen vahingoittamisen ja tappamisen sodassa, se pyrkii silti sodan moraaliteoriana rajoittamaan sellaisia sodassa tapahtuvia asioita, jotka kansainvälinen laki hyväksyy: sen tarkoitus on pyrkiä estämään valtioita sotimasta ilman vakavia moraalisia perusteita. Sen voidaan katsoa sisältävän ainakin kolme pääperiaatetta, joista ensimmäinen on, että sota voi olla moraalisesti oikeutettu. Toinen periaate on, että sodassa on olemassa samankaltaisia moraalisääntöjä, kuin jokapäiväisessä arkielämässä. Yksi tällaisesta moraalisäännöstä on esimerkiksi se, että syyttömien ihmisten intentionaalista tappamista pidetään aina moraalisesti vääränä (tosin ’syytön’ voi vaihdella paljon itse teorian sisällä). Kolmas periaate pitää sisällään, että on olemassa kuitenkin moraalisia rajoituksia siinä, millä perusteilla sodan voi julistaa. Nämä rajoitukset jaetaan yleensä kahteen osaan: jus ad bellumiin (milloin on oikeutettua turvautua sotaan) ja jus in belloon (miten on oikeutettua toimia sodassa). Tämän lisäksi nykyään oikeutetun sodan teoreetikot ovat kiinnittäneet laajenevassa määrin huomiota jus post bellumiin eli niihin sääntöihin ja normeihin, joilla sota lopulta lopetetaan reilusti.

Tämä riittää tältä kerralta. Ensi viikolla jatketaan jus ad bellumilla eli oikeutetun sodan teoreetikkojen esittämillä perusteilla sen puolesta, milloin sotaan on moraalinen oikeutus turvautua. Tällaisia jus ad bellumin perusteita on mm. se, että sodalla tulee olla oikeutettu syy ja oikea intentio. Näistä kuitenkin lisää ensi viikolla. Siihen asti asiasta kiinnostuneet voivat tutustua esimerkiksi Helen Frowen teokseen The Ethics of War and Peace: An Introduction (Routledge, 2011) tai Brian Orendin teokseen The Morality of War (Broadview Press, 2006).