Tiedän, hengähdystaukoni
oli pitkähkö. Reilut seitsemän kuukautta. Syynä oli yksinkertaisesti se, että
olin keksinyt parempaakin tekemistä: töitä, kovaa treeniä ja gradun tekoa vain
muutaman mainitakseni. Nyt olen kuitenkin palannut ja löytänyt uuden inspiraation
kirjoittamiseen. Inspiraatio johtuu tosin ainakin osittain siitä, että työt
loppuivat torstaina, ranteen kipeytyminen estää kunnon treenaamisen ja gradun sain
valmiiksi muutama viikko sitten.
Tämä postaus jatkaa
viimeisellä silauksella rankasta aiheesta – oikeutetun sodan teoriasta. Olen
päässyt oikeutetun sodan arvioinnissa viimeiseen vaiheeseen eli siihen, miten
sota on oikeutettua lopettaa. Tätä kutsutaan latinaksi jus post bellumiksi. Useiden oikeutetun sodan teoreetikkojen mukaan
valtion ei ole oikeutettua ryhtyä sotaan, jos heillä ei ole selvää suunnitelmaa
siitä, miten ja milloin sota lopetetaan. Vaikka sotaa käyvällä valtiolla
olisikin oikeutettu syy (jus ad bellum)
ja se sotisi jus in bellon sääntöjä kunnioittaen, sen väite taistella oikeutetussa
sodassa voi heikentyä huomattavasti, jos se ei tarjoa vastapuolelle realistisia
mahdollisuuksia antautua. Realistisilla mahdollisuuksilla tarkoitetaan
esimerkiksi sitä, että antautuva valtio pystyy takaamaan kansalaisilleen
perustarpeet myös sodan jälkeisenä aikana.
Oikeutetun sodan
teoreetikko Brian Orend epäilee, että jus
post bellumin normisto on syntynyt antiikin brutaaliuden seurauksena, jossa
sodan voittanut osapuoli orjuutti tai tappoi hävinneet vihollisensa. Orendin
mukaan just post bellum on loogisesti
riippuvainen jus ad bellumiin:
epäoikeutettua sotaa taisteleva osapuoli ei voi lopettaa sotaa oikeutetusti. Hän
argumentoi myös, etteivät taloudelliset sanktiot saa koskaan olla liian suuret
hävinneelle osapuolelle, koska ne vaikuttavat negatiivisesti siviileiden
elämään. Ajatuksen takana on se, etteivät taisteluihin osallistumattomat ole
ikinä moraalisesti vastuussa sodasta ja sen seurauksista. Tästä syystä heitä ei
ole ikinä oikeutettua rangaista. Hän jatkaa, että jus post bellumissa on rangaistava niitä, jotka ovat moraalisesti
syyllisiä sotaan (sotilaat, upseerit, ylin johto jne.). Näille syyllisille on
kuitenkin tarjottava julkinen ja reilu oikeudenkäynti kansainvälisessä
sotatuomioistuimessa. Tähän väitteeseen hän antaa perusteeksi kolme syytä:
(i) pelottelu: epäoikeutettujen johtajien
oikeudenkäynti ja rankaiseminen pelottelee niitä, jotka suunnittelevat
hyökkäystä tulevaisuudessa.
(ii)
parannus: rankaiseminen voi parantaa epäoikeutetun
osapuolen johtajat.
(iii)
viimeisenä ja tärkeimpänä syynä on oikeudenmukaisuus: intuitiomme vaatii, että
rankaisemme niitä, jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä toisille.
Jus post bellumin
näkemykset jakaantuvat yleensä kahteen eri ”koulukuntaan”. Nämä koulukunnat on
nimetty erittäin ”kekseliäästi” minimalisteihin ja maksimalisteihin.
Minimalistit näkevät jus post bellumin
säännöt eräänlaisina ”lupina” (permissions),
joka kertovat sodan voittajille sen, mitä he ovat sallittuja tekemään
voittaessaan sodan. Yleensä näitä lupia ovat menetettyjen maiden palauttaminen
ja hyökkääjän rankaiseminen. Minimalistit kieltävät esimerkiksi kolonisaation
ja hävinneen osapuolen orjuuttamisen. Maksimalistit näkevät säännöt pikemminkin
velvoitteina (obligations) kuin
lupina. Maksimalistien mukaan ei ole tärkeää huolehtia siitä, että valtiot
tekisivät liikaa voittaessaan sodan. Ei, valtiot tekevät liian vähän sodan
voitettuaan, koska ne jättävät yleensä jälkeensä sekasortoisen häviäjän, joka
ei pysty enää tyydyttämään edes kansalaistensa perustarpeita. Maksimalistien mukaan
voittaneella valtiolla on velvollisuus auttaa epäoikeutettua valtiota, jotta
rivikansalaiset pystyisivät jatkamaan elämäänsä kyseisessä valtiossa.
Tämä riittää
oikeutetusta sodasta. Ensi kerralla siirryn ihan muihin aiheisiin. Ehkä
urheiluun, ehkä en. Todennäköisesti kuitenkin urheiluun, koska se on sydäntä
lähellä. En kuitenkaan jaa treenivinkkejä tms., vaan keskityn minulle
mielenkiintoisempiin aiheisiin.
