On
aika siirtyä viime viikon lyhykäisestä oikeutetun sodan teorian pienestä
johdannosta itse asiaan, eli ensimmäiseen sodan oikeutuksen arviointiin, jus ad bellumiin. Sotahan on tietysti
käsitteenä melko sekasikiö: puhutaan ”kylmästä sodasta”, ”jengisodista” ja ties
mistä. Sekaannusten välttämiseksi
tarkoitan sodalla tästä eteenpäin kahden tai useamman valtion välistä
taistelua, jossa käytetään väkivaltaa ja tapetaan ihmisiä. Jus ad bellumin tehtävä on siis estää valtioita ryhtymästä sotaan
ilman tarpeeksi merkittäviä moraalisia perusteita. Jus ad bellumin kriteereiksi on oikeutetun sodan teoreetikkojen
keskuudessa yleisesti hyväksytty viisi tai kuusi (teoreetikosta riippuen)
erilaista ehtoa määrittelemään oikeutuksen turvautua sotaan. Esittelen tällä
kerralla kuitenkin vain niistä tärkeimmän eli ”oikeutetun syyn” (just cause).
Oikeutettu
syy – jus ad bellumin arviointikriteereistä tärkein
Oikeutetulla
sodalla tulee aina olla oikeutettu syy. Ilman oikeutettua syytä sota on
välttämättä epäoikeutettu eli sitä on moraalisesti väärin käydä. Oikeutetulla
syyllä tarkoitetaan sitä, että sodalla tulee olla tarpeeksi painavat perusteet,
jotta sillä voidaan oikeuttaa vastapuolen taistelijoiden tarkoituksenmukainen
tappaminen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sodasta tulisi koitua mahdollisimman
hyvät seuraukset jotta sitä voitaisiin pitää moraalisesti oikeutettuna (ensi
kerralla suhteellisuuden vaatimuksesta, joka kulkee oikeutetun syyn kanssa käsi
kädessä). Tähän on selityksenä viime kerralla mainitsemani seikka, että
oikeutetun sodan teoria johtaa oikeuden valtion kansalliseen puolustukseen
yksilön itsepuolustusoikeuksista. Oikeutettu syy on siis terveenjärjen
mukainen: et olisi moraalisesti oikeutettu tappamaan yhtä henkilöä, jotta
voisit antaa rahaa kahdelle muulle henkilölle.
Puolustussota
hyökkäystä vastaan
Hyvänä
esimerkkinä oikeutetusta syystä edellä mainittu on puolustussota epäoikeutetusti
hyökkäävää valtiota vastaan. Tarkoitan epäoikeutetulla hyökkääjällä valtiota,
jolla ei ole mitään niin vahvoja moraalisia perusteita hyökätä toiseen
valtioon, että sillä voitaisiin oikeuttaa tappaminen. Otetaan esimerkkinä
vaikka Talvisota vuonna 1939. Suomella oli oikeutettu syy ryhtyä
puolustussotaan Neuvostoliittoa vastaan ja tästä syystä Suomi kävi oikeutettua
sotaa. Neuvostoliitolla ei ollut oikeutettua syytä hyökätä Suomeen eli
se kävi epäoikeutettua sotaa. Vaikka Neuvostoliitto pelkäsi Saksan
hyökkäystä ja oletti, että Suomesta käsin sillä olisi paremmat mahdollisuudet
turvata omia kansalaisiin, niin tämä ei riitä alkuunkaan. Jokainen lukion
käynyt varmaan muistaa Immanuel Kantin maksimin, jossa käsketään kohtelemaan
toista aina päämääränä sinänsä, eikä koskaan pelkästään välineenä mihinkään
päämäärään. Tällä tavoin Neuvostoliitto pyrki juuri tekemään: kohtelemaan
Suomen välineenä saavuttamaan päämääränsä, eli voiton Saksasta. Njet, sanoo
moraali tälle tempulle!
Humanitaarinen
interventio
On
huomautettava, etteivät esimerkiksi myöskään taloudelliset perusteet tai
Putinin ”turvaamme venäläisten selustan Krimillä ja siksi valtaamme sen” riitä
muodostamaan oikeutettua syytä. Tämä Putinin esimerkki on todellinen
karikatyyri humanitaarisesta interventiosta, joka on myös yleisesti hyväksytty
oikeutetuksi syyksi. Humanitaarisella interventiolla tarkoitetaan yleensä
valtion A sotilaallista interventiota valtioon B tarkoituksenaan suojella B:n
vähemmistöä Y (esim. etninen tai uskonnollinen) heidän ihmisoikeuksiensa
loukkaamiselta valtion B:n hallituksen tai enemmistön toimesta. Yleisesti on
hyväksytty, että kun ihmisoikeuksien loukkaaminen menee kansanmurhaksi asti (esim.
Ruandan kansanmurha 1994), niin humanitaarinen interventio katsotaan
moraalisesti sallituksi tai jopa moraaliseksi velvoitteeksi. Pari ehtoa liittyy
kuitenkin humanitaariseen interventioon. Ensiksikin, sen katsotaan olevan
moraalisesti sallittua vain silloin, jos rauhanomaiset keinot eivät ole
tuottaneet tulosta. Toiseksi, sorretun kansanryhmän pitää ”toivottaa tervetulleeksi”
intervention tekijät - jos ”ei tartte
auttaa”, niin interventio ei ole siinä tapauksessa moraalisesti sallittua. Kolmanneksi,
kun sotilaallinen interventio on onnistuneesti suoritettu, ei sinne jäädä
oleskelemaan ja vallata sitä itselleen (huom. Putin!).
Humanitaariseen
interventioon liittyy kuitenkin yksi suuri kysymys: kumpaa meidän on
kunnioitettava enemmän, valtion oikeutta alueelliseen yhtenäisyyteen ja
poliittiseen suvereniteettiin vai valtion kansalaisten ihmisoikeuksia?
Kuitenkin valtion yhdeksi tehtäväksi nähdään juuri kansalaisten ja
ihmisoikeuksien turvaaminen, niin eikö valtio itsessään epäonnistu täyttämään omaa
tehtäväänsä? Eikö tässä tilanteessa toinen valtio saisi turvata näiden
sorrettujen kansalaisten oikeutta elämään ja vapauteen?
Hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaEn tiedä spoilaanko kenties seuraavan kirjoituksen, mutta silläkin uhalla pakko mainita yksi asia liittyen viimisiin kysymyksiin. Kansainvälisessä kanssakäymisessä on olemassa käsite Responsibility to Protect (R2P), johon oot varmasti tutustunut. R2P painottaa, että suvereniteetin mukana tulee myös vastuu valtiolle pitää huolta omista kansalaisistaan, ja jos tämä ei onnistu, on kv-yhteisöllä vastuu toimia (ei kuitenkaan välttämättä voimankäytöllä, vaan myös sanktioilla jne.) YK:n turvallisuusneuvosto on käyttänyt R2P:tä mm. Libyan ja Norsunluurannikon tilanteissa. Kriitikoita myös tälle löytyy tietenkin. Tärkeintä kuitenkin on mielestäni, ettei yksittäisellä valtiolla ole mandaattia voimankäyttöön, vaan kansainvälisen yhteisön, mikäli vaan mahdollista (mm. Syyrian tilanne), on toimittava yhdessä.
Kiitti! Et spoilannut, siirryn jo tuosta oikeutetusta syystä muihin ad bellumin kriteereihin loppuviikosta.
VastaaPoistaKiitti vinkistä, en itseasiassa ollut tietoinen tuosta. Oon pyrkinyt työssäni välttelemään kansainvälistä lakia ja keskittymään pelkästään oikeutetun sodan teoriaan eli moraaliin. Näitähän ei pidä siis missään nimessä sekoittaa keskenään, vaikka toisinaan yhdistyvätkin (kuten nyt tässä hum. interventiossa). Nykyaikaisen oikeutetun sodan teorian (ost) ja "sodan lain" eroavaisuus näkyy ehkä parhaiten ns. taistelijoiden moraalisessa epätasaisuudessa (the moral inequality of combatants), jota ost nykypäivänä kannattaa. Lyhyesti, tämän näkemyksen mukaan sodan molemmat osapuolet eivät ole moraalisesti oikeutettuja tappamaan toisiaan; itsepuolustuksessakaan henkilön B tappoa yrittävä henkilö A ei saa oikeutetusti käyttää itsepuolustusta B:tä vastaan, jos B vastaa A:n tappoyritykseen voimakeinoilla <-> sodan laki taas hyväksyy taistelijoiden moraalisen tasavertaisuuden (the moral equality of combatants), koska käytännössä ost:n esittämää kantaa on mahdotonta toteuttaa sotatilanteessa -> olisi perustettava esim. kansainvälinen puolueeton sodan moraalia arvioiva neuvosto, joka ratkaisisi tällaiset "minä ole oikeutettu, sinä et" -kiistat (tätä muuten Kant ehdotti jo yli 200 vuotta sitten ja muuan Albert Einsteinkin esitti samanlaisia mietteitä). Tämä siis lyhykäisyydestään tästä. Meni ohi aiheenkin, mut tulipahan nyt kirjoitetuksi.