Oikeutetun sodan teoria osa II - Jus ad bellum pt. I

On aika siirtyä viime viikon lyhykäisestä oikeutetun sodan teorian pienestä johdannosta itse asiaan, eli ensimmäiseen sodan oikeutuksen arviointiin, jus ad bellumiin. Sotahan on tietysti käsitteenä melko sekasikiö: puhutaan ”kylmästä sodasta”, ”jengisodista” ja ties mistä.  Sekaannusten välttämiseksi tarkoitan sodalla tästä eteenpäin kahden tai useamman valtion välistä taistelua, jossa käytetään väkivaltaa ja tapetaan ihmisiä. Jus ad bellumin tehtävä on siis estää valtioita ryhtymästä sotaan ilman tarpeeksi merkittäviä moraalisia perusteita. Jus ad bellumin kriteereiksi on oikeutetun sodan teoreetikkojen keskuudessa yleisesti hyväksytty viisi tai kuusi (teoreetikosta riippuen) erilaista ehtoa määrittelemään oikeutuksen turvautua sotaan. Esittelen tällä kerralla kuitenkin vain niistä tärkeimmän eli ”oikeutetun syyn” (just cause).

Oikeutettu syy – jus ad bellumin arviointikriteereistä tärkein

Oikeutetulla sodalla tulee aina olla oikeutettu syy. Ilman oikeutettua syytä sota on välttämättä epäoikeutettu eli sitä on moraalisesti väärin käydä. Oikeutetulla syyllä tarkoitetaan sitä, että sodalla tulee olla tarpeeksi painavat perusteet, jotta sillä voidaan oikeuttaa vastapuolen taistelijoiden tarkoituksenmukainen tappaminen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sodasta tulisi koitua mahdollisimman hyvät seuraukset jotta sitä voitaisiin pitää moraalisesti oikeutettuna (ensi kerralla suhteellisuuden vaatimuksesta, joka kulkee oikeutetun syyn kanssa käsi kädessä). Tähän on selityksenä viime kerralla mainitsemani seikka, että oikeutetun sodan teoria johtaa oikeuden valtion kansalliseen puolustukseen yksilön itsepuolustusoikeuksista. Oikeutettu syy on siis terveenjärjen mukainen: et olisi moraalisesti oikeutettu tappamaan yhtä henkilöä, jotta voisit antaa rahaa kahdelle muulle henkilölle.

Puolustussota hyökkäystä vastaan

Hyvänä esimerkkinä oikeutetusta syystä edellä mainittu on puolustussota epäoikeutetusti hyökkäävää valtiota vastaan. Tarkoitan epäoikeutetulla hyökkääjällä valtiota, jolla ei ole mitään niin vahvoja moraalisia perusteita hyökätä toiseen valtioon, että sillä voitaisiin oikeuttaa tappaminen. Otetaan esimerkkinä vaikka Talvisota vuonna 1939. Suomella oli oikeutettu syy ryhtyä puolustussotaan Neuvostoliittoa vastaan ja tästä syystä Suomi kävi oikeutettua sotaa. Neuvostoliitolla ei ollut oikeutettua syytä hyökätä Suomeen eli se kävi epäoikeutettua sotaa. Vaikka Neuvostoliitto pelkäsi Saksan hyökkäystä ja oletti, että Suomesta käsin sillä olisi paremmat mahdollisuudet turvata omia kansalaisiin, niin tämä ei riitä alkuunkaan. Jokainen lukion käynyt varmaan muistaa Immanuel Kantin maksimin, jossa käsketään kohtelemaan toista aina päämääränä sinänsä, eikä koskaan pelkästään välineenä mihinkään päämäärään. Tällä tavoin Neuvostoliitto pyrki juuri tekemään: kohtelemaan Suomen välineenä saavuttamaan päämääränsä, eli voiton Saksasta. Njet, sanoo moraali tälle tempulle!

Humanitaarinen interventio

On huomautettava, etteivät esimerkiksi myöskään taloudelliset perusteet tai Putinin ”turvaamme venäläisten selustan Krimillä ja siksi valtaamme sen” riitä muodostamaan oikeutettua syytä. Tämä Putinin esimerkki on todellinen karikatyyri humanitaarisesta interventiosta, joka on myös yleisesti hyväksytty oikeutetuksi syyksi. Humanitaarisella interventiolla tarkoitetaan yleensä valtion A sotilaallista interventiota valtioon B tarkoituksenaan suojella B:n vähemmistöä Y (esim. etninen tai uskonnollinen) heidän ihmisoikeuksiensa loukkaamiselta valtion B:n hallituksen tai enemmistön toimesta. Yleisesti on hyväksytty, että kun ihmisoikeuksien loukkaaminen menee kansanmurhaksi asti (esim. Ruandan kansanmurha 1994), niin humanitaarinen interventio katsotaan moraalisesti sallituksi tai jopa moraaliseksi velvoitteeksi. Pari ehtoa liittyy kuitenkin humanitaariseen interventioon. Ensiksikin, sen katsotaan olevan moraalisesti sallittua vain silloin, jos rauhanomaiset keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Toiseksi, sorretun kansanryhmän pitää ”toivottaa tervetulleeksi” intervention tekijät -  jos ”ei tartte auttaa”, niin interventio ei ole siinä tapauksessa moraalisesti sallittua. Kolmanneksi, kun sotilaallinen interventio on onnistuneesti suoritettu, ei sinne jäädä oleskelemaan ja vallata sitä itselleen (huom. Putin!).

Humanitaariseen interventioon liittyy kuitenkin yksi suuri kysymys: kumpaa meidän on kunnioitettava enemmän, valtion oikeutta alueelliseen yhtenäisyyteen ja poliittiseen suvereniteettiin vai valtion kansalaisten ihmisoikeuksia? Kuitenkin valtion yhdeksi tehtäväksi nähdään juuri kansalaisten ja ihmisoikeuksien turvaaminen, niin eikö valtio itsessään epäonnistu täyttämään omaa tehtäväänsä? Eikö tässä tilanteessa toinen valtio saisi turvata näiden sorrettujen kansalaisten oikeutta elämään ja vapauteen?

Oikeutetun sodan teoria osa I - Johdatusta sodan moraaliteoriaan

”War therefore is an act of violence intended to compel our opponent to fulfil our will” – Kenraali Carl Von Clausewitz

Sota itsessään kuulostaa aina joltakin sellaiselta, mitä ei ikinä toivoisi kenenkään joutuvan kokea. Sodan keinoina on fyysisen voimankäytön ja väkivallan vieminen äärimmilleen tappamalla, loukkaamalla tai tekemällä rammoiksi vihollispuolen ihmisiä vain siitä syystä, että sotaa käyvä ihmisjoukko (valtio, kansakunta jne.) voisi saavuttaa omat poliittiset päämääränsä näiden sodan keinojen avulla. Ihmisille koituvan fyysisen vahingon lisäksi sota myös tuhoaa yleensä sodan kohteeksi joutuvan ihmisjoukon infastruktuuria. Lisäksi se aiheuttaa sekasortoa ja henkisiä traumoja sekä taistelijoille/sotilaille että siviiliväestölle molemmin puolin.

Onko mitään järkeä puhua siitä, että sodassa voisi olla moraalia ja että siellä voi toimia oikeutetusti, vaikka sotaan itsessään kuuluukin olennaisena osana ihmisten tappaminen? Entä onko meillä sitten moraalisia rajoituksia niihin keinoihin, mitä käytämme sodassa? Oikeutetun sodan teoreetikot vastaavat kuorossa yhteen ääneen ”kyllä!”. Ensinäkemältä termi ’oikeutettu sota’ saattaa aiheuttaa lukijassa pahoinvoinnin sekaisia tunteita: miten ihmisten tappaminen tai henkinen vahingoittaminen voisi olla ikinä oikeutettua? Emmehän käyttäisi ikinä sellaisia termejäkään kuin ’oikeutettu raiskaus’ tai ’oikeutettu silpominen’ vain muutama tälläinen ”paradoksaalihko” termi mainitakseni.

Oikeutetun sodan teoria – Realismin ja pasifismin välimaastossa

Oikeutetun sodan teoria juontaa juurensa antiikkiin, jossa muun muassa Platon, Aristoteles ja Cicero hahmottelivat ensimmäisiä moraalisia rajoituksia sodankäynnille. Kannatusta sodan keskeisenä moraaliteoriana se sai kuitenkin vasta Kristillisten ajattelijoiden, etenkin Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen, myötä. Oikeutetun sodan teoriaa voidaan pitää kahden ääripään, realismin ja pasifismin välimuotona. 

Realistien mukaan moraalisesta harkinnasta ei ole mitään hyötyä sodassa. He argumentoivat, että jokaisen ihmisen vietti itsesäilytykseen ajaa kaikkien moraalisten vaatimusten ja arviointien edell sotatantereella. Esimerkiksi Thomas Hobbes edusti tätä näkökulmaa argumentoiden Leviathianissa, että sodassa vallitsee moraalin sijasta force and fraud. Realistien mukaan kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja valtion on tehtävä se, mitä heidän ikinä tarvitseekaan tehdä voittaakseen sodan.

Pasifistit taas argumentoivat, että sota on aina väärin. Piste. Pasifistit mukaan jokaisella ihmisellä on vahva moraalinen uskomus siitä, että esimerkiksi tappaminen ja väkivallan teko toista ihmistä kohtaan on sodassa väärin, koska ihmistä käytetään välineenä jotakin tiettyä poliittista päämäärää silmälläpitäen. Tähän tyyliin argumentoi myös ehkä yksi tunnetuimmista pasifismin edustajista filosofian historiassa: Immanuel Kant teoksessaan Ikuiseen Rauhaan. Pasifistit argumentoivat, ettei meidän tule hyväksyä sodassa tapahtuvaa tappamista, koska pidämme sitä muutenkin moraalisesti paheksuttavana: emmehän normaalissa elämässäkään siedä uutisia esimerkiksi jossakin päin Suomea tapahtuneista henkirikoksista. Pasifistit siis argumentoivat, että sodalle on mahdotonta löytää oikeutusta, koska sitä ei voida ikinä pitää moraalisesti sallittuna.

Pohjana yksilön moraalinen oikeus itsepuolustukseen

Mitkä seikat voivat sitten tehdä sodasta moraalisesti oikeutetun? Uskallan väittää useimpien meistä hyväksyvän väitteen, että meillä on moraalinen oikeus puolustaa itseämme ja ystäväämme sellaista hyökkääjää vastaan, joka uhkaa meidän fyysistä koskemattomuuttamme. Jos esimerkiksi kävelen kadulle ystäväni kanssa ja kimppuumme hyökkää tuntematon ihminen veistä huitoen, on minulla meidän arki-intuitiomme mukaan oikeus puolustaa itseäni ja ystävääni turvautumalla tarvittaviin voimakeinoihin. Pahimmassa tapauksessa voisin joutua henkeni uhalla tappamaan kimppuumme käyneen hyökkääjän.

Oikeutetun sodan teoria johtaa oikeutuksen sodassa tappamiselle juuri näistä samaisista yksilön itsepuolustusoikeuksista: jokaisella ihmisellä on oikeus puolustaa itseään uhkaavaa ja epäoikeutettua hyökkääjää vastaan. Tässä tapauksessa vaan itseään puolustava ihmisryhmä on laajemmassa mittakaavassa, kuin minä ja ystäväni kadulla. Se, mitä epäoikeutetulla hyökkäyksellä tarkoitetaan selviää (toivottavasti)  tarkemmin seuraavien viikkojen aikana.

Tarkoituksena rajoittaa sodassa tapahtuvia kauheuksia

Vaikka oikeutetun sodan teoria hyväksyykin vihollisen vahingoittamisen ja tappamisen sodassa, se pyrkii silti sodan moraaliteoriana rajoittamaan sellaisia sodassa tapahtuvia asioita, jotka kansainvälinen laki hyväksyy: sen tarkoitus on pyrkiä estämään valtioita sotimasta ilman vakavia moraalisia perusteita. Sen voidaan katsoa sisältävän ainakin kolme pääperiaatetta, joista ensimmäinen on, että sota voi olla moraalisesti oikeutettu. Toinen periaate on, että sodassa on olemassa samankaltaisia moraalisääntöjä, kuin jokapäiväisessä arkielämässä. Yksi tällaisesta moraalisäännöstä on esimerkiksi se, että syyttömien ihmisten intentionaalista tappamista pidetään aina moraalisesti vääränä (tosin ’syytön’ voi vaihdella paljon itse teorian sisällä). Kolmas periaate pitää sisällään, että on olemassa kuitenkin moraalisia rajoituksia siinä, millä perusteilla sodan voi julistaa. Nämä rajoitukset jaetaan yleensä kahteen osaan: jus ad bellumiin (milloin on oikeutettua turvautua sotaan) ja jus in belloon (miten on oikeutettua toimia sodassa). Tämän lisäksi nykyään oikeutetun sodan teoreetikot ovat kiinnittäneet laajenevassa määrin huomiota jus post bellumiin eli niihin sääntöihin ja normeihin, joilla sota lopulta lopetetaan reilusti.

Tämä riittää tältä kerralta. Ensi viikolla jatketaan jus ad bellumilla eli oikeutetun sodan teoreetikkojen esittämillä perusteilla sen puolesta, milloin sotaan on moraalinen oikeutus turvautua. Tällaisia jus ad bellumin perusteita on mm. se, että sodalla tulee olla oikeutettu syy ja oikea intentio. Näistä kuitenkin lisää ensi viikolla. Siihen asti asiasta kiinnostuneet voivat tutustua esimerkiksi Helen Frowen teokseen The Ethics of War and Peace: An Introduction (Routledge, 2011) tai Brian Orendin teokseen The Morality of War (Broadview Press, 2006).

Onko filosofeista mitään hyötyä nyky-yhteiskunnassa osa II

Joku voisi väittää, että viimekertainen sanallisen arkkuni avaaminen jätti hiukan parantamisen varaa niissä perusteissa, miksi filosofeista olisi hyötyä yhteiskunnassamme. Tyydyinhän esittämään vain asioita, joita olen itse kokenut saavani filosofian opiskelusta. Hyväksyn tämän ja koen velvollisuudekseni yrittää perustella pääaineeni hyödyllisyyttä hieman vakuuttavammin. Tästä syystä nostankin esiin villinkortin eli Jenkeissä 1990-luvulla oikeudessa puidun tapauksen (Evans vs. Romer). Tämän ”Coloradon tapauksen” tarkempi esittely löytyy Juha Sihvolan artikkelista Antiikin vaikutus maailmankuvaan (2003) (löytyy netistä googlaamalla) ja teoksesta Maailmankansalaisen Uskonto (Otava, 2011), joihin tämä kirjoituskin osaltaan pohjaa ja kumartaa.

Coloradon tapaus oli siis laki, jonka mukaan homoseksuaalinen ei ollut riittävä peruste itsessään myöntämään erillistä suojaa syrjintää vastaan. Se ei siis voinut saada enää lain takaamaa vähemmistöasemaa. Sihvolan mukaan ”osavaltion suurimmissa kaupungeissa (..) seksuaalisille vähemmistöille oli aikaisemmin säädetty vahva syrjinnän vastainen suoja ja näiden säädösten tuella kaupunkeihin olikin muodostunut vahvat homo- ja lesboyhteisöt.”

Argumenttini kannalta kiinnostavaa ei ole niinkään Coloradon tapauksen laillinen puoli, vaan se, mitä ja keitä olivat oikeudessa asiaansa ajavat avaintodistajat. Tapauksesta teki mielenkiintoisen se, että siitä muodostui oikeudessa filosofien ottelu: Coloradon homovastaisen lain puolesta puhumisen äänitorviksi ruumiillistui katolilaiset filosofit ja lainoppineet John Finnis ja Robert P. George. Lain vastustajien äänitorveksi taas usein Suomessakin vieraillut Martha Nussbaum, joka tällä hetkellä toimii Chicagon yliopiston oikeustieteiden ja etiikan professorina. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä Randall Baldwin Clarkin artikkelin Platonic Love in a Colorado Courtroom: Martha Nussbaum, John Finnis, and Plato's Laws in Evans v. Romer (2002), joka käsittelee laajasti osapuolten esittämiä filosofisia argumentteja ja itse oikeudenkäynnin tapahtumia.

Finnis on siis roomalaiskatolinen sen konservatiivisimmassa muodossa. Finnis ei täten kieltänyt oikeudessa pelkästään homoseksuaalisia suhteita, vaan kaiken sellaisen seksuaaliseen toimintaan liittyvän (masturbaatiota myöten), minkä lopullisena päämääränä ei ollut perheen lisäys miehen ja naisen välisessä avioliitossa. 

USA:n perustuslaissa ei saa kuitenkaan vedota uskonnollisiin näkemyksiin, vaikka lähes jokainen Yhdysvaltojen presidentti on vedonnut virkaanastujaispuheessaan Jumalaan (mm. Carter, Bush 1 ja 2, Clinton, Reagan jne). Esimerkiksi Clinton lausui näin toisessa virkaanastujaispuheessaan:

”May God strengthen our hands for the good work ahead, and always, always bless our America.”

Tästä syystä Finnis vetosikin ”luonnolliseen moraalitajuun” väittäen, (Sihvolan mukaan) että ”jokainen järkevä ihminen hyväksyy hänen argumenttinsa ainakin homoseksuaalisuuden osalta” ja vetosi tämän jälkeen Platoniin ja Aristoteleehen hakeakseen oikeutusta heiltä homoseksuaalisuuden tuomitsemiseen väittäen, että jo antiikin filosofit pitivät homoseksuaalisutta tuomittavana ja häpeällisenä.

Tämä ei ollut kovin ehkä kovin järkevä veto Finnisiltä, koska mm. Platonin dialogien päähenkilö Sokrates osoittaa kiintymystä nuoriin poikiin (kts. esim. Pidot, jossa Sokrates tekee tuttavuutta Agathonin ja Alkibiadeen kanssa). Nussbaum vastasikin Finnisin argumenttiin muutamalla vasta-argumentilla: Nussbaum mm. argumentoi, että vaikka Platon ja Aristoteles olisivat ajatelleet tällä tavalla, ei se millään tavalla oikeuttaisi homoseksuaalisuuden tuomitsemiseen. Toiseksi, Nussbaumin mukaan Finnis on tulkinnut puutteellisen muinaiskreikan takia väärin antiikin filosofeja, sillä yksilöiden sukupuolella ei ollut väliä ihmisten välisissä suhteissa. Näiden kahden + monen muun perusteen (jotka eivät mahdu tähän juttuun) ansiosta Coloradon osavaltio hävisi kiistan korkeimmassa oikeudessa vuonna 1996 äänin 6-1, ja ”Coloradon laki peruutettiin”.

Jos joku on jaksanut lukea tätä pitkää ja tylsähköä kirjoitustani näin pitkälle, niin ehkä hän on vähän vakuuttuneempi siitä, että filosofeista tai filosofiaa pääaineenaan lukevat ”unelmoitsijat” eivät ole ihan hyödyttömiä tosi paikan tullen. Noh, ehkä joudun tässä vielä ajan myöten esittämään vakuuttavampia perustelujani väitteelleni filosofien hyödyllisyydestä. Kuitenkin ”icebreakerit” on tehty ja voimme jatkaa matkaa kohti uusia haasteita.

Onko filosofeista mitään hyötyä nyky-yhteiskunnassa?

"Mikäs sinusta sitten tulee valmistuttuasi, filosofiko?"

Moni filosofian opiskelija on todennäköisesti törmännyt tähän kysymykseen jossakin vaiheessa opintojansa. Kysymys on todennäköisesti esitetty tuttavan tai perheenjäsenen suusta jo siinä vaiheessa, kun filosofiasta kiinnostunut nuori on ilmoittanut pyrkivänsä yliopistoon opiskelemaan tätä tuhansia vuosia vanhaa "viisauden rakkautta". Ymmärrän täysin, että filosofian opiskeleminen saattaa särähtää äidin, isän tai sukulaisen korvaan samalta, kuin esimerkiksi astrologian tai egyptologian opiskeleminen (mitenkään näitä tietenkään väheksymättä).

Myönnän, että minulla oli myös tuo samainen kysymys mielessä opiskelujeni alussa ja se ponnahtaa yhä silloin tällöin esiin joissakin spesifeissä tilanteissa... Ainakin niissä, kun pitäisi työhakemuksessa yrittää perustella sitä, miksi filosofian opinnoista olisi hyötyä esimerkiksi viestinnän harjoittelijan tehtävissä (olen suorittanut pitkänä sivuaineena viestinnän opinnot). Mielessä saattaa vaivihkaa voimistua ajatus siitä, että  turvallisempi ratkaisu olisikin ehkä joko jatko-opinnot Helsingissä ja "filosofin ura" tai aineenopettajakoulutus?

"Tunne itsesi"

Ei, minusta ei todennäköisesti tule filosofia valmistuessani (toivottavasti) tämän vuoden joulukuussa. En myöskään ole suunnitellut uraa aineenopettajana, koska se ei kiinnosta minua. Mikä minusta sitten tulee isona ja mitä minä osaan käytännöllisen filosofian pääaineopiskelijana? Ensimmäiseen kysymykseen en voi vielä vastata, mutta toiseen kysymykseen olen saanut jo jonkinlaisen kuvan omista vahvuuksistani. Yleisiin taitoihin filosofian opiskelu on tuonut ainakin kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä: jokainen voi yrittää lukea esimerkiksi Wittgensteinia, Kantia tai Spinozaa ja verrata sitä esimerkiksi James Pattersonin romaaneihin. Näkisin myös, että filosofian opiskelijana olen oppinut oppimaan. Tarkoitan tällä sitä, että osaan poimia suuresta määrästä tietoa/aineistoa ne kaikkein tärkeimmät asiat ja tiivistää ne lyhyesti puheen tai esseen muotoon (= suurten asiakokonaisuuksien hallinta). Lisäksi filosofian opiskelu on tuonut minuille kriittisen ajattelun taitoja, joihin lasken ainakin "laatikon ulkopuolelta ajattelun" (thinking out of the box), kyvyn argumentaatioon ja itsestään selvyyksien epäilyyn + ongelmien analysointikyvyn ja niiden ratkaisun.

Tarkoituksenani on yrittää osoittaa teille tässä blogissa, Tarkkaavaiset Lukijat, kuinka filosofian opiskelulla on hyötyä nyky-yhteiskunnassamme. Alustava suunnitelmani  teemojen osalta on käsitellä blogissani ainakin   oikeutettua sotaa, väkivallan määritelmää, oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoisuutta, suvaitsevaisuutta, vapautta, ilmaisunvapautta, ihmisen moraalista statusta + muita eettisiä ja yhteiskunnallisia asioita. Jo edesmennyt analyyttisen koulukunnan filosofi Jay F. Rosenberg totesikin joskus mainiosti filosofian olevan "käsitteellistä insinööritaitoa" (conceptual engineering).

Lisäksi (i) uhraan ainakin yhden postauksen loogisiin virhepäätelmiin, joita poliitikot ja muut asiantuntijat viljelevät niin printtimedioissa kuin televisiossakin; (ii) käsittelen jossakin vaiheessa urheilun filosofiaa, koska urheilu on ollut lähellä sydäntäni pienestä pojasta lähtien.

"The unexamined life is not worth living" -Jay F. Rosenberg

Tervetuloa mukaan!